Kulttuurishokkia, kulttuurishokkia...

Suomalaiset ja ruotsalaiset yliopiston pääsisäänkäynnillä...

Nyt on pari päivää vietetty sisätautien osastolla harkkapaikassa. Jonkinmoista kulttuurishokkia havaittavissa... Viikko alkoi osaston vastaavan lääkärin tapaamisella. Hän kuulusteli meitä ja erityisesti ruotsalaista pariskuntaa, jotka on meidän kanssa harkassa siitä, että mitä nämä tulevat hänen osastollaan ilman vietnamin kielen taitoa, että miten meinaavat täällä oikein harjoitella niin. Selväksi ei oikein tullut, vitsailiko lääkäri vai ei. Meidän suomalaisten ope oli myös unohtanut kertoa, että hoitsuasut olis pitänyt ottaa kotoa mukaan. Aloitettiin siksi päivä hoitsu-univormujen ostolla, asut muistuttaa erehdyttävästi lääkärintakkia.

Sisätautien osastolla (jolla tarkoitus harjoitella kolme ekaa viikkoa) kuljemme paikallisen hoitajaopiskelijaryhmän kanssa, he harjoittelevat aamupäivän osastolla ja puoleen päivään mennessä siirtyvät opiskelemaan luokkiin, jolloin meidän päivämme yleensä päättyy. Osasto on aivan järkyn täynnä porukkaa koko ajan. On lääkäriä, hoitajaa, lääkäri- ja hoitajaopiskelijaa, sekä runsas määrä potilaiden omaisia. Potilashuoneet on keskimäärin 10-15 hengen huoneita ja usein samassa sängyssä on kaksi potilasta päät vastakkaisissa sängynpäädyissä. Tämä kuulemma tilanpuutteen vuoksi. Sairaanhoitajat huolehtivat potilaiden lääkinnästä ja joistakin muista sairaanhoidollisista toimenpiteistä (joista en vielä tiedä mitä ne on), potilaan omaiset kaikesta muusta, kuten ruooasta, juomasta, lääkkeen annoista oikeaan aikaan ja puhtaanapidosta. Omaiset ystävällisesti avustavat myös hoitotoimenpiteissä. Vielä ekalla viikolla en ole kehdannut kysyä, mitä tapahtuu potilaalle, jolla ei ole ketään.

Hoitotoimenpiteissä käytetään maskia (paitsi kaikki ei käytä), hanskoja (paitsi kaikki ei käytä), sekä vanhanaikaisen näköistä sairaanhoitajan hilkkaa tai sellaista teurastajanhatun näköistä lakkia (paitsi, että kaikki ei käytä). Hygienia ja aseptiikka on vähintäänkin kyseenalaista ja hoitajaopiskelijoillakin näkee sormuksia ja käsirenkaita. Huoneet ovat likaisia ja aivan täynnä ihmisiä. Ilmastointia ei ole, tuulettimet tuulettavat ja liikuttavat ilmaa minkä pystyvät ja ikkunat on auki, mutta meininki on koko ajan tosi kuuma, kostea ja hikinen. Siinä sitten hikoillaan maskien, hattujen ja hanskojen alla ihan tauotta. Osastolla on jatkuvasti meneillään (ehkä jotenkin organisoitu) kaaos, josta en ole vielä kahden päivän jälkeen saanut selvää käsitystä. Ja kaikkeen tähän potilaat tuntuvat suhtautuvan käsittämätömmällä tyyneydellä. Tosin yksi opiskelija kertoi minulle, että joskus potilaat ovat vihaisia pistämisen jälkeen...

Pönötystä omalla kattoterdellä, 7. kerros ja takana Hue

Hoitsuopiskelijat pääsääntöisesti puhuvat englantia ja toimivat tarvittaessa tulkkeina meille. Opiskelijoiden ja henkilökunnan englanninkielentaito on kuitenkin aika vähäinen ja vietnamilaisten englannin ääntämys tosi haastavaa. Tämän lisäksi ainakin kaikki naispuoliset puhuvat älyttömän hiljaa, joten jos et ole ihan vieressä, voit vain arvailla mitä puhutaan. Koko maanantain meiltä myös alituiseen kyseltiin, oletteko jo tavanneet sen ja sen lääkärin, hoitajan tai henkilön. Aika helppoa, kun ensinnäkään ei mitään käsitystä yhdenkään tavatun henkilön nimestä ja siitä miten nimi sitten lausutaan. Arvailtiin joka kerran kysyttäessä, että ei nyt olla ihan varmoja, ollaanko tavattu vai ei. Nää olettaa, että muistetaan nää nimet ja naamat saman tien. Varsinkin kun kaikilla on vähintään kolme nimeä, joista kutsumanimenä käytetään ilmeisesti sitä viimeistä.

Ekana aamuna oltiin mukana lääkärin kierrolla, jolla tavattiin pari osaston potilasta, joiden oireista tai sairauksista lääkäri kuulusteli hoitajaopiskelijoita ja ekana päivänä erityisesti meitä vaihtareita. Hirveän helppoa, kun ei mitään käsitystä, mikä potilaan vaiva on. Suomalaiset huudettiin tietysti eturiviin potilaan sängyn äärelle. Opiskelijakaverini ei ymmärtänyt mitään lääkärin kysymyksistä meille, joten minä siinä yritin jotain vastailla mitä ylipäätään kysymyksistä ymmärsin. Välillä en ollut varma, puhuuko lääkäri englantia vai vietnamia. No, selvisi jotenkin (googlaamalla myöhemmin), että olimme tavanneet Cushingin oireyhtymää sairastavan potilaan, sekä ilmeisesti dengue-kuumetta sairastavan potilaan.

Ho Chi Minhin valvovan katseen alla...

Osastolla hoitajaopiskelijoiden tehtävänä on ilmeisesti aamuisin potilaiden suonensisäinen lääkintä. Suomesta poiketen täällä harrastetaan suonensisäisen lääkkeiden antamista injektioina, ei niinkään pidempänä infuusiona. Yleisin tapa antaa suonensisäinen lääke, on suoraan neulalla suoneen. Joten potilaita pistellään vähintään joka aamu pariin kolmeen kertaan riippuen, kuinka hyvin suoni löytyy. Kanyyleita on osalla. Kanyylien huolto on olematonta, ennen lääkkeen antoa ei huuhdella, ei tarkisteta onko kanyyli enää suonessa vai meneekö lääke kudoksiin. Kanyylin teippaukset on likaisia ja niissä käytetään lähinnä ihoteippiä, jolla kanyyli peitellään paikalleen. Teippauksia ei vaihdettu ainakaan tuona aamuna kenellekään. Käsidesiä toimenpiteiden yhteydessä en ole nähnyt hoitajien/opiskelijoiden käyttävän ja desinfektiopyyhkeitä en ole nähnyt kertaakaan käytettävän kanyylien huollon yhteydessä. Ennen pistämistä kyllä suhitaan valmiiksi desinfiointiaineeseen kostutetuilla tupoilla ihoa, mutta samaa neulaa käytetään useaan kertaan. Neulat hylsytetään takaisin neulansuojuksiin. Kaiken kaikkiaan hygienia on kyseenalaista lähes kaikissa muodoissa. Katsellaan, onnistunko saamaan osastolta tulevaisuudessa myös valokuvia.

Ekalla viikolla vietettiin myös lukukauden avajaisia, joihin meidät kutsuttiin mukaan. Avajaistilaisuutta varten meitä kehotettiin pukeutumaan nätisti, ehkä meikkaamaan, koska kyse olisi isoista juhlallisuuksista. Tilaisuus kesti vajaa kolme tuntia ja alkoi lupaavasti vauhdikkailla musiikkiesityksillä, joissa oli selvä sosialistinen vire. Tämän jälkeen lavalle marssitettiin 2,5 tunnin ajan eri asioista palkittavia opettajia ja opiskelijoita. Meille oli varattu simultaanitulkkaus, mutta tilaisuus oli käsittämättömän unettava...