Normiviikko Huessa

Eka viikko takana, siinä tosin vain kolme harkkapäivää, kun keskiviikkona pönöteltiin avajaisjuhlissa ja torstaina oltiin sateen vuoksi poissa harjoittelusta. Saatiin (toivottavasti ei) esimakua Huen legendaarisen huonosta säästä, täällä nimittäin on tässä syksyllä kaikista sateisin aika. Ja nämä sateet ei ole Aasian "normaaleja" sadekuuroja, joiden jälkeen aurinko taas näyttäytyy. Täälllä nimittäin satoi TAUOTTA noin kaksi vuorokautta. Ja se vedentulo on järkyttävää, kaduilla on vettä vähintään nilkkoihin, joillakin kaduilla polviin, saakka. Joten torstaina tilanne oli osassa kaupunkia tulvamainen, joten jätettiin harkka siltä päivältä väliin. Ostin ekana päivänä Huessa itselleni jo ison sadeviitan, joka on todella maksanut itsensä jo takaisin; olen kirjaimellisesti kahlaillut kaduilla sateesta välittämättä. Nököttäminen täällä omassa huoneessa on nimittäin aika tappavan tylsää.

Suomalaiset, ruotsalaiset ja vietnamilaiset opiskelijat

Harjoittelussa meno jatkui loppuviikosta samaa rataa, lääkäri kuulustelee käsittämättömällä englannilla meiltä eri asioita, potilashuoneissa observoidaan parinkymmenen muun opiskelijan ja hoitsuopettajan kanssa, joka pääsääntöisesti kääntää meille englanniksi asioita ja yritetään arvailla mistä on kyse. Potilastapauksia viime viikolta: dengue-verenvuotokuume (arvioisin, että ennuste potilaalla aika heikko) ja akuutti haimatulehdus (jota on tullut jo useita vastaan ja joka kuulemma aiheutuu jostain loisesta vedessä/ruoassa, eikä ilmeisesti alkoholista, jota me epäilemme tietysti heti syyksi). Tässä muutamia kuvia osastolta, valokuvaaminen vaikuttaa olevan ihan ok, itse kyllä vältän kuvien ottamista potilaista.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Lääkärin kierrolla...

Sade lakkasi onneksi viikonlopuksi ja otin alle polkupyörän ja pyöräilin Huen linnoitukselle, joka siis on kaupungin vetonaula. Just sopivan pilvinen sää, jotta jaksoi kävellä linnoituksella. Aika monet osat on restauroimatta, mutta Unesco on monen osalta mukana. Tulevaisuudessa varmaan tulee hienoa jälkeä esimerkiksi Vietnamin sodassa tuhoutuneiden osien kohdalla.

Kuninkaallisia riisikakkuja eli banh khoai

Nem lui eli possua ja yrttejä riisipaperirullien sisällä, DIY

Kulttuurishokkia, kulttuurishokkia...

Suomalaiset ja ruotsalaiset yliopiston pääsisäänkäynnillä...

Nyt on pari päivää vietetty sisätautien osastolla harkkapaikassa. Jonkinmoista kulttuurishokkia havaittavissa... Viikko alkoi osaston vastaavan lääkärin tapaamisella. Hän kuulusteli meitä ja erityisesti ruotsalaista pariskuntaa, jotka on meidän kanssa harkassa siitä, että mitä nämä tulevat hänen osastollaan ilman vietnamin kielen taitoa, että miten meinaavat täällä oikein harjoitella niin. Selväksi ei oikein tullut, vitsailiko lääkäri vai ei. Meidän suomalaisten ope oli myös unohtanut kertoa, että hoitsuasut olis pitänyt ottaa kotoa mukaan. Aloitettiin siksi päivä hoitsu-univormujen ostolla, asut muistuttaa erehdyttävästi lääkärintakkia.

Sisätautien osastolla (jolla tarkoitus harjoitella kolme ekaa viikkoa) kuljemme paikallisen hoitajaopiskelijaryhmän kanssa, he harjoittelevat aamupäivän osastolla ja puoleen päivään mennessä siirtyvät opiskelemaan luokkiin, jolloin meidän päivämme yleensä päättyy. Osasto on aivan järkyn täynnä porukkaa koko ajan. On lääkäriä, hoitajaa, lääkäri- ja hoitajaopiskelijaa, sekä runsas määrä potilaiden omaisia. Potilashuoneet on keskimäärin 10-15 hengen huoneita ja usein samassa sängyssä on kaksi potilasta päät vastakkaisissa sängynpäädyissä. Tämä kuulemma tilanpuutteen vuoksi. Sairaanhoitajat huolehtivat potilaiden lääkinnästä ja joistakin muista sairaanhoidollisista toimenpiteistä (joista en vielä tiedä mitä ne on), potilaan omaiset kaikesta muusta, kuten ruooasta, juomasta, lääkkeen annoista oikeaan aikaan ja puhtaanapidosta. Omaiset ystävällisesti avustavat myös hoitotoimenpiteissä. Vielä ekalla viikolla en ole kehdannut kysyä, mitä tapahtuu potilaalle, jolla ei ole ketään.

Hoitotoimenpiteissä käytetään maskia (paitsi kaikki ei käytä), hanskoja (paitsi kaikki ei käytä), sekä vanhanaikaisen näköistä sairaanhoitajan hilkkaa tai sellaista teurastajanhatun näköistä lakkia (paitsi, että kaikki ei käytä). Hygienia ja aseptiikka on vähintäänkin kyseenalaista ja hoitajaopiskelijoillakin näkee sormuksia ja käsirenkaita. Huoneet ovat likaisia ja aivan täynnä ihmisiä. Ilmastointia ei ole, tuulettimet tuulettavat ja liikuttavat ilmaa minkä pystyvät ja ikkunat on auki, mutta meininki on koko ajan tosi kuuma, kostea ja hikinen. Siinä sitten hikoillaan maskien, hattujen ja hanskojen alla ihan tauotta. Osastolla on jatkuvasti meneillään (ehkä jotenkin organisoitu) kaaos, josta en ole vielä kahden päivän jälkeen saanut selvää käsitystä. Ja kaikkeen tähän potilaat tuntuvat suhtautuvan käsittämätömmällä tyyneydellä. Tosin yksi opiskelija kertoi minulle, että joskus potilaat ovat vihaisia pistämisen jälkeen...

Pönötystä omalla kattoterdellä, 7. kerros ja takana Hue

Hoitsuopiskelijat pääsääntöisesti puhuvat englantia ja toimivat tarvittaessa tulkkeina meille. Opiskelijoiden ja henkilökunnan englanninkielentaito on kuitenkin aika vähäinen ja vietnamilaisten englannin ääntämys tosi haastavaa. Tämän lisäksi ainakin kaikki naispuoliset puhuvat älyttömän hiljaa, joten jos et ole ihan vieressä, voit vain arvailla mitä puhutaan. Koko maanantain meiltä myös alituiseen kyseltiin, oletteko jo tavanneet sen ja sen lääkärin, hoitajan tai henkilön. Aika helppoa, kun ensinnäkään ei mitään käsitystä yhdenkään tavatun henkilön nimestä ja siitä miten nimi sitten lausutaan. Arvailtiin joka kerran kysyttäessä, että ei nyt olla ihan varmoja, ollaanko tavattu vai ei. Nää olettaa, että muistetaan nää nimet ja naamat saman tien. Varsinkin kun kaikilla on vähintään kolme nimeä, joista kutsumanimenä käytetään ilmeisesti sitä viimeistä.

Ekana aamuna oltiin mukana lääkärin kierrolla, jolla tavattiin pari osaston potilasta, joiden oireista tai sairauksista lääkäri kuulusteli hoitajaopiskelijoita ja ekana päivänä erityisesti meitä vaihtareita. Hirveän helppoa, kun ei mitään käsitystä, mikä potilaan vaiva on. Suomalaiset huudettiin tietysti eturiviin potilaan sängyn äärelle. Opiskelijakaverini ei ymmärtänyt mitään lääkärin kysymyksistä meille, joten minä siinä yritin jotain vastailla mitä ylipäätään kysymyksistä ymmärsin. Välillä en ollut varma, puhuuko lääkäri englantia vai vietnamia. No, selvisi jotenkin (googlaamalla myöhemmin), että olimme tavanneet Cushingin oireyhtymää sairastavan potilaan, sekä ilmeisesti dengue-kuumetta sairastavan potilaan.

Ho Chi Minhin valvovan katseen alla...

Osastolla hoitajaopiskelijoiden tehtävänä on ilmeisesti aamuisin potilaiden suonensisäinen lääkintä. Suomesta poiketen täällä harrastetaan suonensisäisen lääkkeiden antamista injektioina, ei niinkään pidempänä infuusiona. Yleisin tapa antaa suonensisäinen lääke, on suoraan neulalla suoneen. Joten potilaita pistellään vähintään joka aamu pariin kolmeen kertaan riippuen, kuinka hyvin suoni löytyy. Kanyyleita on osalla. Kanyylien huolto on olematonta, ennen lääkkeen antoa ei huuhdella, ei tarkisteta onko kanyyli enää suonessa vai meneekö lääke kudoksiin. Kanyylin teippaukset on likaisia ja niissä käytetään lähinnä ihoteippiä, jolla kanyyli peitellään paikalleen. Teippauksia ei vaihdettu ainakaan tuona aamuna kenellekään. Käsidesiä toimenpiteiden yhteydessä en ole nähnyt hoitajien/opiskelijoiden käyttävän ja desinfektiopyyhkeitä en ole nähnyt kertaakaan käytettävän kanyylien huollon yhteydessä. Ennen pistämistä kyllä suhitaan valmiiksi desinfiointiaineeseen kostutetuilla tupoilla ihoa, mutta samaa neulaa käytetään useaan kertaan. Neulat hylsytetään takaisin neulansuojuksiin. Kaiken kaikkiaan hygienia on kyseenalaista lähes kaikissa muodoissa. Katsellaan, onnistunko saamaan osastolta tulevaisuudessa myös valokuvia.

Ekalla viikolla vietettiin myös lukukauden avajaisia, joihin meidät kutsuttiin mukaan. Avajaistilaisuutta varten meitä kehotettiin pukeutumaan nätisti, ehkä meikkaamaan, koska kyse olisi isoista juhlallisuuksista. Tilaisuus kesti vajaa kolme tuntia ja alkoi lupaavasti vauhdikkailla musiikkiesityksillä, joissa oli selvä sosialistinen vire. Tämän jälkeen lavalle marssitettiin 2,5 tunnin ajan eri asioista palkittavia opettajia ja opiskelijoita. Meille oli varattu simultaanitulkkaus, mutta tilaisuus oli käsittämättömän unettava...

"Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin..."

Hoi Anissa ei ole tapahtunut mitään muuta kuin saunomista, pyöräilyä, aurinkoa.... Katselkaa kuvia...

Home sweet Hue!

Terveisiä täältä nykyiseltä kotipaikkakunnaltani Huen kaupungista! Majoituin aluksi aika mukavan prameaan hotelliin, jossa minulla on huoneessani myös eteinen. Hotellin palvelu on innokkaan ystävällistä, paino sanalla innokkaan. Päivittäisen huonesiivouksen lisäksi huoneessa käy joku hotellin henkilökunnasta JOKA KERTA kun olen poissa, vähintäänkin petaamassa sänkyä, taittamassa veskipaprun pään kolmioksi, taittelemassa pyyhkeitä paremmin tai ainakin säätämässä ilmastointia pienemmälle. Olenkin jo neljättä päivää jatkuvassa ilmastointilaitesodassa siivoushenkilökunnan kanssa.

Hue on tällainen melko pienehkö kaupunki, joka on aiemmin ollut Vietnamin pääkaupunkina ja sitä kutsutaan vieläkin ruhtinaiden kaupungiksi, kun majaansa täällä on pitäneet Nguyen-dynastian ruhtinaat. Tuosta ajasta jäljellä Huen linnoitus, joka tietenkin kuuluu Unescon kuuluisaan listaan. Minähän täällä siis harjoittelen Huen yliopiston sairaanhoidon laitoksella seuraavat kolme kuukautta. Tänään oli orientaatiopäivä ja saatiin alustava aikataulu seuraavaksi kymmeneksi viikoksi. Sisätauteja, lastentauteja, kirraa, leikkuria, synnytysosastoa, vastasyntyneiden osastoa. Ekan päivän orientaatio oli just sopivan mittainen; 1,5 tuntia, minkä jälkeen orientoidutaan itsenäisesti loppuviikko. Mun mielestä tämän pituinen työviikko onkin just passeli.

Itse Huen ruokatarjontaan olen ehtinyt vain vähän tutustua. Kun tuntuu näin itsenäisesti, tai turren ystävän, Tripadvisorin avulla, olevan vähän hankalaa löytää "aitoa" vietnamilaista ruokaa. Tietty pitäis vaan mennä sinne missä paikalliset syö, mutta kun olen vähän tällainen ruokaneurootikko ja esimerkiksi epämääräiset lihanpalat meillä nauttii vain Asko, niin olen ollut vähän arka tässä asiassa. Tänään maistoin kyllä paikallista erikoisuutta Bun Bo Hueta, muuten ruokakokemukset Hanoin jälkeen on olleet vaisuja.

Ruoan lisäksi toinen aktiviteettini on lähinnä ollut pysyvämmän ja halvemman majapaikan metsästys. Jos lähitulevaisuudessa on tarvetta näkymykselle jostain Huen majoituksesta, kysykää vain minulta, olen mitä todennäköisimmin käynyt katsastamassa paikan jo. Erikoista täällä on, että kun menee suoraan hotlalta/guest housesta kysymään hintaa, on se aina kalliimpi kuin netin palvelimista. Ja pitkän ajan majoitukseen alennetaan yleisesti hintaa ehkä kaksi euroa/päivä, jep. Meitä saman koulun opiskelijoita on täällä yhteensä viisi, joista kolme sossupuolen opiskelijaa meinaa asua samassa kämpässä ja mahdollisesti samassa huoneessa koko harkan ajan. Ei ikinä, sanon minä! Vaikka kuinka mukavaa porukkaa, niin viimeistään kahden kuukauden jälkeen alkaa naama tympiä. Vai mitä, Asko?

Koska nyt on ollut niin raskas työviikko ja olen melkein käräyttänyt itseni uima-altaalla, lähdenkin tästä heti lomalle viikonlopuksi Hoi Aniin. Sieltä ehkä kivoja kuvia ja jotain kerrottavaakin, toisin kuin tässä postauksessa.

Hanoi rocks! Really!

Vaikeuksien (joista saitte lukea viime päivityksestä) kautta onnistuin saamaan itseni Hanoihin. Eli ihan oikeassa maassa ollaan jo vaihdon onnistumisen suhteen. Vaikka lento oli kerrankin suora Aasiaan, Bangkokiin, venyi matkanteko kuitenkin melkein vuorokauden mittaiseksi. Ja ensi kertaa sinivalkoisin siivin. Suhtautumiseni kotimaiseen, nimeltä mainitsettomaan lentoyhtiöön, on ollut aina kalsea, samalla lailla kuin yhtiön asiakaspalvelu. Nyt lentohenkilökunnan ystävällisyys yllätti positiivisesti, mutta matkustajissa oli sitäkin omituisempaa porukkaa. Ja kyse ei siis ollut edes suomalaisista.

Ensinnäkin, lennollehan oli eksynyt Maikkarin/Nelosen/Alfa TV:n kuvausryhmä Anni "Kadonneen jäljillä" Hautalan siivittämänä. Ei siinä mitään, kohdallani käytävän toisella puolella kuvattiin ilmeisesti jaksoa, jossa aasialaisen näköinen nuori mies lentää Thaikkuihin etsimään kadonnuttaan. Aika hyvää settiä tulossa varmaan! Itse Anni oli valinnut istumapaikkansa muualta (ettei vain bisneksestä?), mutta kuvausryhmän poijjaat istui seurueineen ihan vieressä. No, en ihmettele Annin valintaa. Poijjaat nimittäin nauttivat sitten lennon aikana väkevän jos toisenkin ja jutut alkoi olla sen mukaisia. Ja alkoholihan ei ole ilmaista kotimaisella ruokajuoman jälkeen! Kyseessähän oli siis yölento ja vinkiksi nukkumisesta, valoja himmennetään. Nää poijjaat ei sitä ilmeisesti ollenkaan tajunneet vaan keskustelivat kovaan ääneen ja kuultiinpa vielä känniavautuminen jos toinenkin, sekä toisilleen ja ohjaajalle (joka ei ollut päihtynyt). Lupasivat ohjaajalle pyhästi, ettei lennon aikainen pämppääminen vaikuta kuvausaikatauluihin tai muihin sellaisiin ja "tämä jää kyllä tähän". Ja aamulla tietty kyselivät toisilleen, että "voisko puhutut jutut jäädä kahden välisiksi". mitä nyt koko muukin koneellinen sai ne kuulla. Aamulla poijjaat päivitteli, nukahdettuaan kahdeksan tunnin pölisemisen jälkeen, että "olis saanut lento kestää vielä pari tuntia lisää, jotta olis ehtinyt nukkua ennen kuvausurakan alkua pitempään", itse toivoin koko yön päinvastaista.

Täältä saa kärppä-kahvia. Onkohan samaa kuin sitä katinpaskakahvia, joka on yksi kalleimmista maailmassa? Nää katit/kärpät ei varmaan ole kyllä kuunnelleet Mozartia kahvimarjoja paskoessaan, niinkun Sumatralla...

Muualla matkustamossa: edessäni olevalla rivillä istuvat, Itä-Euroopasta kotoisin olevat, keski-iän ylittäneet rouvat, sekä juuri täysi-ikäisyyden ohittanut poika (matkalla Koh Samuille?), pämppäsivät omia juomia kassista. Viskiä näytti olevan ja litran lekassa oli 10-osa jäljellä, kun lentoemo takavarikoi sen. Olivat tietenkin täysin englantia osaamattomia. Sitten jo koneeseen mennessä kiinnitin huomiota nuoreen naiseen, jonka asu oli lievästi sanoen paljastava ja hän näytti jonkin verran mentaalitapaukselta ja/tai päihtyneeltä. Hän sitten pitkin yötä vaelteli koneen käytävää edes takaisin, istua kökötti lattialla vessan edessä itkeskellen ja lopulta löytyi nukkumasta vilttikasan päältä lentokoneen takaosan varauloskäynnin luota. Lentoemojen hyväksynnällä ilmeisesti. Joten suuri osa lennosta menikin ihan tosi-tv:n merkeissä, enkä ehkä siksi saanutkaan nukuttua ollenkaan.

Itse Vietnamiin pääsyssä ei ollut muita ongelmia, kuin että meinas taas kerran matka tyssätä maasta poistumislipun puuttumiseen check-inn-tiskillä. Yritin siinä selittää, että viisumi on, lähetystön täti Hesassa sanoi, ettei tartte ja kerroin, että lippu Bangkokista pois löytyy. Näytettyäni lipun, pääsin armosta koneeseen. Ja rajalla homma toimi kuin aseman vessa, eli hyvin sutjakkaasti sisään.

Mikäs se siinä? Tuttu maku. Täältä voi ostaa kaikkea!

Olen aiemmin matkoilla Askon kanssa ajatellut, etten osaa suunnistaa pätkääkään, kun señor Mapa suunnistaa niin hyvin. Ei ole koskaan tarttenut siis itte tehdä asian vuoksi mitään. Nyt huomaankin, että kartan luku toimii todella mallikkaasti ja kaikki paikat, joihin olen halunnut mennä, on löytyneet. Näin sitä matkailu avartaa ja itsestään oppii ihan uusia asioita, vielä tässäkin iässä. Hanoissa menin mukaan katuruokakierrokselle ja kierreltiin pienellä porukalla katuruokamestoja, joihin ei todella olis ikinä itse eksynyt. Ja Asko, kun tulet tänne, saat saman kierroksen puoleen hintaan, minulta! Ihan törkeän hyviä ruokia ja samalla kiintoisaa tietoa vietnamilaisista ja kulttuurista. Minulle myytiin samaan lippuun viiden dollarin lisähinnalla lippu vesinukketeatteriin, joka on kaikkien aikojen turrejuttu täällä. Tai kyllä sillä varmaan on kulttuurissa vankka perusta, mutta eihän siellä paikallisia tietty ole. Mutta olipa tosi hieno ja kun en mitään odottanut, sain paljon. Paitsi kuvia en. Tässä kuvasatoa lähinnä ruokakierrokselta.

Bun cha eli possua riisivermisellin ja kasvisten kanssa

Banh rim eli possua ja sieniä riisitaikinan sisällä

Oikealta: Nem chua: hapatettua possunnahkaa fritattuna, Banh sân: makea donitsi ja Nem: kevätkääryleitä,sekä Banh goi eli tyyliinakakku possulla

Pho-keiton serkku, eli Bun rien (keitto ravunlihalla ja friteeratulla tofulla)

Mustariisivanukas

Banh my, eli vietnamilainen patonki ja vietnamilainen kahvi vatkatulla keltuaisella.

Ai niin, olen oppinut sanomaan vietnamiksi kiitos. Huono juttu vaan on se, että kun hiukan painottaa sanaa väärin, tulee sanoneeksi ole hiljaa. No, vietnamin ääntämykseni on huippuluokkaa, joten tuosta ei tartte huolehtia. Ja Askon mukaan mulla ne tarkottaa muutenkin samaa asiaa.

Lähdön hetki on tässä!

Tänään ja tarkalleen noin neljän tunnin kuluttua se koittaa, kolmen kuukauden sairaanhoitajaopintoihin liittyvä harjoittelu Vietnamissa. Tätä on valmisteltu jo vuoden verran ja vaikka aikaa tuntui olleen kummasti, stressin määrä painottui kuitenkin näihin pariin vikaan viikkoon. Tässä kootusti tapahtumat:

Kesäkuun loppu: Enpä ole ennen Vietnamin viranomaisten kanssa asioinutkaan. Skannaan passini Vietnamin kontaktihenkilöillemme, jotka kiikuttavat sen lähimpään lähetystöönsä viisumihakemuksen ja opiskelijaviisumiin tarvittavien papereiden kanssa. Suunnitelmana on, että lähetystön tutkittua ja hutkittua asiaa, lähettää se yhdyshenkilöille koodin, jonka he edelleen lähettävät meille sähköpostitse ja jolla me sitten haemme Helsingin lähestystöstä kirjoitetun viisumin passin väliin.

Kolme viikkoa ennen lähtöä: Koodia ei kuulu, alan huolestua. Tiedustelen asiaa yhteystyökumppaneilta. Kirjeenvaihtoa noin puolitoista viikkoa.

10 päivää ennen lähtöä: Skannattu paperi täynnä vietnaminkielistä höpinää leimoineen päivineen saapuu meiliini. Mitään muutahan paperista ei ymmärrä, kuin viisumin haetut päivämäärät: ne olivat tosin jostain kumman syystä muuttuneet ihan toisiksi kuin millä me viisumia olimme hakeneet. Marssin Kulosaaren lähetystöön. Koko homman piti olla täällä päässä selvä nopeasti, mutta ystävällinen virkailija ilmoittaakin minulle, että viisumi on noudettavissa kaksi päivää lähtöä ennen. Siis jos mitään ongelmia ei viisumihakemuksen kanssa ole. Hän toki lupaa soittaa mikäli ongelmia tulee mutta samalla kehottaa kuitenkin soittamaan ennen kuin tulen viisumia hakemaan (siis jos he eivät muistakaan soittaa...).

8 päivää ennen lähtöä: Kuopion matkakaverini soittaa oman viisuminsa perään. Lähetystö ilmoittaa, ettei saamallamme paperilla viisumia heltiä, "puuttuu toinen sivu". WHAAAAAAAT, mikä h....vetin toinen sivu?!? Alkaa parin päivän vimmainen sähköpostikirjeenvaihto osallistujalistalla: minä, Kuopion opiskelukaveri, opettaja, Kulosaaren lähetystö, Vietnamin kumppanit. Alan selailla vimmaisesti Jobstepista itselleni harjoittelupaikkaa Suomesta loppuvuodelle, mikäli koko homma kaatuu tähän. Varaan Suomen harkkapaikan.

3 päivää ennen lähtöä: Menen hakemaan viisumia Kulosaaresta. Nyt tuntuu onnnistuvan. Pientä säätöä. Lähetystössä aletaan sutata valkoisella korjaustussilla viisumistani jotain väärää tietoa. Kuulemma kunnossa on, mutta ihan vaan varuilta täti kehottaa tulostamaan tuon surullisen kuuluisan "toisen sivun" mukaan, ihan vain jos haluavat rajalla siihenkin vielä tutustua.

1 päivä ennen lähtöä: Kirsikkana kakun päälle, pankkini ilmoittaa minulle tekstiviestillä, että luottokorttini on suljettu mahdollisen kortin tietojen vuodon vuoksi. Uusi kortti tulee KOTIosoitteeseen viikon, parin kuluttua. (!!!)

Tsiisus!